Hartaudet

 

Ykseyttä

Tammikuussa vietetään kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa. Tällä rukousviikolla on pitkät perinteet, sillä sitä on vietetty jo yli sata vuotta. Rukousviikko on myös maailmanlaajuinen. Kristityt ympäri maailman muodostavat rukousketjun. Nimensä mukaisesti rukousviikon keskeinen teema kristittyjen ykseys. Aineisto rukousviikolle laaditaan Kirkkojen maailmanneuvoston ja Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston yhteistyönä.

Rukousviikon koko nimi kuulostaa vaikeaselkoiselta. Rukousviikon idea on kuitenkin yksinkertainen. Kristityt rukoilevat ykseyden puolesta. Rukous voi olla yksittäisen kristityn rukousta tai yhteen kokoontuneiden kristittyjen rukousta. Rukousviikon taustalla on Jeesuksen rukous jäähyväisrukouksessaan ennen kuolemaansa. Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh: 17:21).

Jeesuksen rukous seuraajiensa ykseyden puolesta on koko ekumeenisen liikkeen perusidea. Ekumeniassa etsitään nimenomaan kristittyjen yhteyttä yli kirkkokunta- tai seurakuntarajojen. Suomessa toimii Suomen Ekumeeninen neuvosto, joka on myös rukousviikon taustalla.

Suomessa vietetään kahta ekumeenista rukouspäivää. Ensimmäinen on 18.1. vietettävä kristittyjen ykseyden rukouspäivä, joka aloittaa ekumeenisen rukousviikon. Toinen on 24.10. vietettävä rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukousviikko, joka aloittaa vastuuviikon. Perinteisesti tasavallan presidentti antaa rukouspäiväjulistuksen. Sauli Niinistö on antanut julistuksen tämän vuoden rukouspäivistä. Julistus on valmisteltu Suomen ekumeenisen neuvoston ja Tasavallan presidentin kanslian yhteistyönä. Parhaillaan meneillään olevissa presidentin vaaleissa valituksi tuleva uusi presidentti saa päättää jatkaako hän tätä perinnettä.

Ekumenia ja erityisesti kristittyjen ykseyden rukousviikko haluaa kääntää katseemme näkemään kristittyjä yhdistäviä tekijöitä sen sijaan että huomion kohteena olisi asiat, jotka erottavat kristittyjä. Kaikkia kristittyjä yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä usko yhdistää, vaikka jostain asioista oltaisiinkin eri mieltä. Kunnioittavassa hengessä kohtaaminen auttaa meitä ymmärtämään eri taustoista tulevia kristittyjä. Kohtaamisen kautta yhteys voi syntyä.

Vaikka rukousviikko on päättynyt, rukoilkaamme kristittyjen ykseyden puolesta tästäkin eteenpäin. Kohdatkaamme avoimesti eri taustoista tulevia kristittyjä ja oppikaamme toinen toisiltamme. Näin toteutamme Jeesuksen jäähyväisrukouksen pyyntöä. Samalla olemme Kristuksen todistajia tässä maailmassa.

Timo Kälviäinen, kappalainen (tammikuu 2024).

 

Katso luontoa ja huomaa

Kissa sylissä katselen lintulaudan vilinää. Pakkanen paukkuu nurkissa, ja ruokinta-automaatti tyhjenee hyvää vauhtia. Nyt tammikuussa ruokapaikalla on vieraillut erityisen paljon urpiaisia. Hömötiaisten määrä sen sijaan on vähentynyt huomattavasti. Niitä on jo useamman vuoden näkynyt pihallamme vain pari yksilöä. Suren näiden pienten tirppojen katoamista ja pelkään, milloin nuo viimeisetkin ystävämme poistuvat kokonaan näköpiiristä.

Meillä kissan kanssa on lämmin, linnuilla ei niinkään. Suomen luonnoneläimet ovat tottuneet karuihin olosuhteisiin, vaikka totuus on, että moni kärsii kovista pakkasista ja hyvin monen linnun matka myös päättyy kylmyyteen ja ravinnon puutteeseen. Omalta osaltani koetan hieman avustaa pakkasessa selviämistä tarjoamalla kaupan einettä nokittavaksi.

Karhu sentään köllinee pesässään tyytyväisenä – eipä ropise vesi niskaan. Norpankin puolesta sydämessä läikähtää. Jospa tänä vuonna pesän teot onnistuisivat luonnollisesti. Näiden tuntemusten keskellä olen iloinen siitä, että leveyksillämme vallitsee tänä vuonna normaalit talviolosuhteet. Tulevina vuosikymmeninä se ei ole lainkaan itsestäänselvyys.

Jumala antoi ihmiselle tehtävän pitää huolta luomakunnasta. Valitettavasti emme pääse kehuskelemaan onnistumisella tämän asian suhteen. Ahneus ja itsekkyys ajavat niin kovin helposti ohi luonnon hyvinvoinnin. Oma nokka on lähinnä. Siinä samalla nakutamme omaa oksaa minkä vain kiireiltämme ehdimme. Lyhytnäköisyys ihmisen luontosuhteessa on usein suorastaan hämmentävää.

Kirkossa luomakunta huomioidaan vuosittain erityisesti omana pyhänään, viettämällä luomakunnan sunnuntaita. Sitä voidaan viettää minä tahansa sunnuntaina touko–lokakuun aikana. Luomakunnan sunnuntai kutsuu meitä katsomaan kaikkea sitä, mitä Jumala on ympärillemme luonut ja iloitsemaan ja kiittämään siitä. Samalla luomakunnan sunnuntai muistuttaa myös vastuusta: meidän tulee viljellä ja varjella luontoa.

Kirkon ympäristödiplomissa, jonka työstäminen myös omassa työyhteisössäni on parhaillaan menossa, viitoitetaan suuntaa ja annetaan konkretiaa ympäristövastuun toteuttamiseen seurakunnan työssä ja toiminnassa. Ympäristödiplomin käsikirjan esipuheessa arkkipiispa Tapio Luoma kirjoittaa: ”Luonnon hyödyntämisellä on kuitenkin rajansa, ja kysymys planeettamme hyvinvoinnista tulee jatkuvasti ajankohtaisemmaksi. On oivallettu, miten ratkaiseva rooli ihmisellä on maapallon tulevaisuuden kannalta ja miten ihminen valinnoillaan vaikuttaa luonnon herkkään tasapainoon. Kristillisen uskon näkökulmasta kysymys on siitä, ymmärtääkö ihminen saaneensa Jumalalta tehtävän toimia paitsi viljelijänä myös varjelijana.”

Palaan vielä lintulaudalle. Kun päivä alkaa hämärtyä, poistuvat sitkeimmätkin nokkijat pesiensä suojaan. Pimeys laskeutuu pihan ylle ja sisällä sytytämme kynttilät palamaan. Kissa kiertyy kerälle ja uneksii kenties kesästä. Mutta ei mene enää montaa viikkoa, kun lintujenkin työpäivät pidentyvät ja lauluääntä aletaan viritellä. Toivo uudesta elämästä heräilee joka puolella. Samoin kuin toivo huomisesta, joka on parempi sekä ihmiselle että häntä ympäröivälle luomakunnalle.

”Hangen alle peittyy multa musta, kaikki roska, jäljet ihmiskätten. Uuden alkua ja armahdusta kuuluttaa lumi puhdas.

Kiitos pakkasista paukkuvista, nuoskapäivistä ja pyrysäistä, kiitos puista lumihuurteisista, tähdistä öisen taivaan.

Jään ja lumen alla lepääviä pikku luotujasi hoivaat, Luoja. Suojele myös meitä ihmisiä, meillekin lepo anna.” Virsi 911: 2,3,5

Anni Parikka, diakoni (tammikuu 2024).

 

Isän lapsena 

Aina välillä elämässä saamme mahdollisuuden aloittaa uudelleen alusta. Eräänlainen uusi alku tarjoutui minullekin, kun aloitin uudessa työssä Ruokolahden seurakunnan määräaikaisena seurakuntapastorina lokakuun puolessa välissä. Olen ollut iloinen siitä lämpimästä vastaanotosta, jonka olen saanut sekä työtovereiden että seurakuntalaisten parissa! 

Kun menemme uutena johonkin, on tapana esitellä itsemme ja se vie meidät oman identiteettimme äärelle – kuka minä olen? Mikä on minussa kaikista olennaisinta ja miten esittelisin itseni? Minä itse olen kasvanut perheessä, jossa usko Jeesukseen on luonteva ja keskeinen osa elämäämme. Kun olen päätynyt lisäksi pastorin työhön, on minun ollut luontevaa rakentaa oma identiteettini Jumalan varaan. Usein esittelenkin itseni Jumalan lapsena, pappina, yhden vaimon miehenä ja neljän lapsen isänä. Saatan vielä lisätä, että olen lähetystyöntekijänä Imatralla, missä teen opetuslapsia Jeesuksen antaman lähetystehtävän mukaisesti: Autan muita tutustumaan Jeesukseen ja seuraamaan häntä, noudattamaan hänen esimerkkiään ja opetuksiaan. Ja nykyään olen myös Ruokolahden seurakunnan palveluksessa. 

Me pohdimme ja työstämme omaa käsitystämme itsestämme ja paikastamme maailmassa koko elämämme ajan. Siihen vaikuttavat taustamme, elämäntilanteemme ja mihin ryhmiin koemme kuuluvamme. Kasvaessamme muutumme lapsesta aikuiseksi ja myöhemmin vanhukseksi. Tai koululaisesta opiskelijaksi ja työelämän kautta eläkeläiseksi. Joskus jokin mullistava tapahtuma voi vahvasti värittää käsitystämme itsestämme, oli se sitten suuri onnettomuus tai vaikka lottovoitto. 

Joskus voimme joutua hieman hukkaan oman identiteettimme kanssa, emmekä oikein tiedä keitä olemme ja mihin olemme menossa. Silloin Jumala tarjoaa meille pysyvää perustaa, joka tuo vakautta jatkuvan muutoksen keskelle. Raamatussa meille tarjotaan identiteettiä Jumalan lapsena. Kaikkia Jeesukseen uskovia kutsutaan Jumalan lapsiksi. 

Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. (Joh. 1:12) 

Kun uskomme Jeesukseen, voimme kutsua Jumalaa taivaalliseksi Isäksemme ja se tarkoittaa, että olemme Jumalan lapsia. Näin Jeesus opettaa rukoilemaan tutussa Isä meidän -rukouksessakin. Jumalan lapsen asema on lahja, kuten uskommekin on lahjaa, jonka saamme ottaa vastaan. Asemamme Isän lapsina ei riipu meidän tekemisistämme, ei menneistä eikä tulevista ansioistamme tai onnistumisista, eikä kukaan voi ottaa sitä meiltä pois. Se on jotain, mikä voi säilyä läpi koko elämämme, eikä se riipu mistään mitä ympärillämme tapahtuu. Vaikka meitä kohtaisi millainen onni taikka onnettomuus, vaikka olisimme missä tahansa työssä tai työttömänä, nuoria tai vanhoja, me pysymme taivaan Isän lapsina uskon kautta. Hänen lapsinaan voimme luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen, ja opimme myös näkemään niitä joka päivä elämässämme myös vaikeuksien ja ahdistuksenkin keskellä.  

Jumala kutsuu jokaista tulemaan lapsekseen, ottamalla Jeesuksen uskossa vastaan. Se on tarjolla sinullekin, rakas lukija, jos et vielä tunne Jumalaa rakastavana taivaallisena Isänäsi. Voit ottaa hänet uskossa vastaan ja syntyä uudesti, aloittaa jälleen alusta, nyt Jumalan rakkaana lapsena. Ja jos olet jo saanut tulla Jumalan lapseksi, voit iloita siitä tänäänkin! 

Antti Nironen, ma. seurakuntapastori (joulukuu 2023).