Hartaudet
Lensi maahan enkeli.
Jouluihmisistä kuulee puhuttuvan usein, mutta entä pääsiäisihmiset. Onko heitä? Oletko sinä pääsiäisihminen?
Minä olen ollut aina jouluihminen, mutta pääsiäisihminen minusta on tullut vasta myöhemmin. Lapsena pääsiäisen tienoo oli tietenkin tärkeä. Oli palmusunnuntai virpomisineen ja virpomispalkkoineen. Jotkut virvottavat aikuiset noudattivat vielä vanhaa tapaa, jolloin palkan sai noutaa vasta pääsiäislauantaina. Se hieman korvensi pienen ihmisen mieltä. Viikko palkan odottelua tuntui kovin pitkältä. Tarinan mukaan myöskään isoveljeäni ei ollut aikanaan lämmittänyt palkaksi saatu keitetty kananmuna. Se oli kirjaimellisesti lentänyt metsään. Tosin sieltä hän oli sen nöyrin mielin käynyt kaivamassa takaisin talteen - äidin huomautettua asiasta.
Yhtenä mieleenpainuvana pääsiäismuistona mieleen on jäänyt naapurin Lyyli-tädin kanssa tehty potkukelkkailu pitkin hankiaisia. Oli kaunis aurinkoinen päivä, kiisimme pitkin peltoa ja lauloimme Lensi maahan enkeli -virttä. Tuohon tunnelmaan pystyn hyvin palaamaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Virren iloinen sävel yhdistettynä valoon ja hangen kimalteluun konkretisoi hyvin pääsiäisen ilosanomaa.
Sittemmin taisin hieman kadottaa pääsiäisen ilon. Hiljaiseen viikkoon kuuluva kärsimyksen teema korostui mielessäni. Pitkä viikonloppu tuntui vain pitkältä. Olisin paljon mieluummin ollut töissä, mutta pyhäpäiväni olivat aina vapaita. Jossain vaiheessa kuitenkin hyvät muistot ja pääsiäisen ilo alkoivat kantautua takaisin, ja uudeksi, tärkeäksi perinteekseni muodostui pääsiäisyön messu. Omassa seurakunnassani sellaista ei järjestetty, mutta tavaksemme tuli ystäväni kanssa mennä tutustumaan naapuriseurakuntien tilaisuuksiin. Kävin joskus myös seuraamassa ortodoksista jumalanpalvelusta Turussa ja myöhemmin ristisaattoa Imatralla. Minulle, iltaihmiselle, tärkeäksi muodostui juuri se hetki, kun synkkä yö vaihtuu pääsiäisaamun iloon.
Pääsiäisen sanoma on kristillisen uskon ydin ja perusta. Siinä mielessä kristitty ihminen on aina pääsiäisihminen, oli oma mieliala tai tilanne ympärillämme millainen tahansa. Matteuksen evankeliumin (28: 5-6) mukaisesti: ”Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: ”Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi.”
Pääsiäisen ilo, ylösnousemus ja elämä – ne ovat jo meillä, kuolema on jo voitettu. Enkelin ilosanoma tyhjän haudan edessä on totta silloinkin, kun maailma näyttäytyy kuoleman ja väkivallan kyllästämänä.
Lopuksi Erkki Lemistä lainaten:
”Ei tuskalla
kuolemalla
ole viimeistä sanaa.
Sanan voittoisan
viimeisimmän
sanoo elämä.”
**********
”Lensi maahan enkeli,
joutuisampi tuulta.
Suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta.
Suuren kiven vieritti
hän syrjään haudan suulta.
Kivelle hän istahti,
puhui iloisesti:
Jeesus nousi haudastaan
ja elää ikuisesti.
Jeesus nousi haudastaan
ja elää ikuisesti.
Jeesus, taivaan kuningas,
kuolon vallan voitti.
Jälkeen pitkäperjantain
näin pääsiäinen koitti.
Jälkeen pitkäperjantain
näin pääsiäinen koitti.
Niin kuin taivaan enkeli
mekin iloitsemme.
Saamme rientää kertomaan:
Nyt elää Jeesuksemme.
Saamme rientää kertomaan:
Nyt elää Jeesuksemme.”
Virsi 88, (säk. 1–3 Jaakko Haavio 1961, säk. 4 Niilo Rauhala 1979)
Siunattua pääsiäistä!
Anni Parikka, diakoni (huhtikuu 2025).
Kristinopista paastoon.
Tänä vuonna koulujen talvilomaviikolla olin rippikoululeirillä. Leirimuotoisessa rippikoulussa leirijakso on tiivis jakso yhdessä oppimista ja elämistä rippikouluryhmän kanssa. Rippikoulun keskeinen opetus on Katekismuksesta löytyvän kristinopin pääkohtien läpikäyminen. Leirillä opetushetkien lisäksi oppimista tapahtuu jumalanpalveluksissa, hartauksissa, ryhmähetkissä ja ennen kaikkea yhteisessä elämisessä ohjaajien ja leiriläisten kanssa.
Olen usein sanonut, että rippikoulu on papillekin hyvä kristinopin kertauskurssi. Näin se oli tänäkin vuonna. Nuorten kanssa kristillisen elämän perusasioiden läpikäyminen palauttaa mieleen perusasiat. Yhteisten keskustelujen kautta pyritään löytämään ne ajatukset ja kysymykset, jotka nuoria kiinnostaa heidän oman elämänsä näkökulmasta. Koko rippikoulu ei ole pelkästään kristinopin asioiden käsittelyä. Rippikoulussa vastaan tulee kaikenlaiset elämänkysymykset, ei pelkästään Jumalaan liittyvät tai uskon elämään liittyvät kysymykset.
Kristinopin kertaus ei ole huono asia kenellekään. Jos itsenäisesti haluaa käydä kristinopin läpi, se onnistuu Katekismuksen avulla. Uusin meidän kirkon Katekismus on kirkolliskokouksen vuonna 1999 hyväksymä versio. Siitä löytyy kymmenen käskyä, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous kohta kohdalta selitettynä. Näiden lisäksi löytyy lyhyet selitykset sakramenteista, Raamatusta, ripistä, rukouksesta ja siunauksesta. Tämä Katekismus löytyy toki myös digitaalisena versiona katekismus.fi sivustolta.
Yhteisesti kristinopin asioihin voi perehtyä seurakunnan toiminnassa. Vaikka toiminnassa ei suoraan sanotakaan, että käymme kristinoppia läpi, on se ohjaamassa käsiteltäviä sisältöjä. Seurakunnan elämä ei ole ainoastaan pappien tai muiden työntekijöiden opetusta, vaan parhaimmillaan yhteistä kanssakäymistä uskon ja elämän kysymysten äärellä. Jos esimerkiksi jumalanpalveluksen saarnasta herää ajatuksia tai kysymyksiä, niistä voi käydä keskustelua toisten kirkkovieraiden ja papin kanssa jumalanpalveluksen jälkeen. Muussa toiminnassa on helpompi kesken tilaisuudenkin pyytää puheenvuoroa kysymyksen tai omien ajatusten esittämistä varten.
Elämme paastonaikaa. Paastonaika kehottaa meitä pysähtymään ja pohtimaan omaa elämäämme. Hengellinen paasto on Jumalan edessä käytävää elämän kokonaisuuden tarkastelua. Perinteisesti paastossa ajatellaan luopumista ruoasta. Paasto voi kuitenkin koskea mitä tahansa asiaa elämässä, joka on saanut turhan suuren merkityksen elämän kokonaisuudessa. Elämää voi tarkastella esimerkiksi ajankäytön tai varallisuuden näkökulmasta. Mihin käytän elämässä aikaani tai varallisuuttani? Käytänkö niitä hyviin tarkoituksiin itseäni tai lähimmäisiäni ajatellen? Tällainen elämän tarkastelu muuttuu todeksi elämässä, jos on valmis muuttamaan tapojaan. Paastonaikana voi käyttää aikaansa vaikka siihen kristinopin kertaukseen sekä oman elämän tarkasteluun. Molemmat parhaimmillaan auttavat löytämään elämään uudenlaista sisältöä ja merkitystä.
Timo Kälviäinen, kappalainen (maaliskuu 2025).
Muistojen aarrearkku.
Uudenvuodenyönä eksyin seikkailemaan arkistojen kätköihin. Eino Leinon Hymyilevän Apollon jälkeen jäin pidemmäksi aikaa tutkimaan Ylen Elävän arkiston tarjoamia katkelmia menneestä maailmasta.
Vuoden alussa on tapana katsoa eteenpäin, mutta mikseipä välillä myös katsaus menneisiin aikoihin voisi olla paikallaan.
Muistoja voi kertailla monella tapaa, yksin tai yhdessä. Valtava aarrearkku täynnä muistoja on jo mainitsemani Ylen Elävä arkisto. Tasavallan presidentti Alexander Stubbin ensimmäisen uudenvuodenpuheen ollessa vielä tuoreessa muistissa, voi kiinnostuksen vuoksi käydä katsomassa ja kuuntelemassa myös aiempia uudenvuodenpuheita. Yleisradion vanhin säilynyt ohjelmatallenne on nimenomaan juuri uudenvuodenpuhe, presidentti P. E. Svinhufvudin pitämänä vuodelta 1935. Muista puheista nostan esille muun muassa presidentti Kyösti Kallion uudenvuodenpuheen 1940 talvisodan keskeltä.
Nettiä ja älypuhelinta tai -televisiota käyttävälle audiovisuaaliset arkistot ovat parin klikkauksen päässä. Vaikka digisyrjäytymisestä huolissani olenkin, haluan kuitenkin muistutella tästä hienosta palvelusta täynnä kansallista perintöämme. Nämä aineistot ovat käytettävissä myös heille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse liikkumaan kodin ulkopuolelle. Ja jos välillä haluaa palata takaisin tähän päivään, voi YouTubesta seurata suorana sekä Ruokolahden että Parikkalan seurakuntien jumalanpalveluksia. Tähän viitaten Elävästä arkistosta löytyy myös runsaasti artikkeleita eri aiheista. Yksi näistä tietää kertoa, että radiojumalanpalvelus on Yleisradion vanhimpia ohjelmia. Ensimmäinen radiossa kuultu jumalanpalvelus lähetettiin vain kolme päivää Yleisradion lähetystoiminnan alkamisesta vuonna 1926. Radion välityksellä kuultua jumalanpalvelusta toki myös vastustettiin. Huolena oli, että radiota voitiin kuunnella missä ympäristössä tahansa ja kahviakin joku saattaa juoda toimituksen aikana. (Sirpa Jegorow, Yle 2021)
Mieli ry:n mukaisesti: ”Muistelu antaa mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää elettyä elämää ja itseä. Muistellessa luotaamme ja tutkimme samalla omaa käsitystä itsestämme. Omien elämänkokemusten jäsentyminen vahvistaa minuuden tunnetta. Muistelun kautta voi tuntea itsearvostusta, ainutlaatuisuutta ja hyväksyntää niin itseään kuin elämäänsä kohtaan. Myönteinen muistelu voi toimia eräänlaisena voimavarapankkina. Vaikeita muistoja ei kannata ohittaa, vaan paneutua niihin yhtä lailla kuin myönteisiinkin. Vaikeiden muistojen kohdalla voi pohtia samalla selviytymiskeinoja: miten niistä on selvinnyt ja päässyt eteenpäin.”
Lopuksi vinkki uudelle vuodelle. Jos sinulla on mahdollisuus käyttää netistä löytyviä muisteluaineistoja ja tiedät, että lähipiirissäsi joku voisi olla näistä kiinnostunut, ota seuraavalla kyläreissulla puhelin kerrankin luvan kanssa esille, ja kuunnelkaa ja katselkaa yhdessä arkistojen antimia. Tai miten olisi yhteinen kisakatsomo Helsingin olympialaisia seuraten, vaikkapa kahvikupposen äärellä?
Muistorikasta ja siunattua vuotta 2025!
Anni Parikka, diakoni (tammikuu 2025).
Adventin tervehdys.
Iloitse, tytär Siion!
Riemuitse, tytär Jerusalem!
Katso, kuninkaasi tulee. Sak. 9:9.
Tänä aikana kuulemme usein maailmalta pelottavia sanomia. Sodat ja myrskyt tuntuvat uhkaavilta, moni on myös taloudellisesti ahtaalla. Kristittyinä saamme onneksi ristiä kätemme rukoukseen ja uskoa huolemme ja pelkomme Taivaallisen Isän käsiin.
On myös tärkeää, ettemme anna synkkyyden vallata mieltämme. Sananlaskujen kirjassa (17:22) sanotaan: ”Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä, synkkä mieli kuihduttaa ruumiin.” Nehemian kirjassa (8:10, vanha käännös) rohkaistaan: ”Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne.”
Mikä olisikaan parempi aika iloita, kun joulun odotus. Saamme valmistella Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa. Kukaan ei jää paitsi tästä juhlasta, sillä Jeesus on syntynyt meitä jokaista varten. Siunattua Joulua sinulle ja läheisillesi!
Iloitse, morsian,
ja riennä vastahan.
Hän saapuu, kuninkaasi,
sun, Siion, ruhtinaasi.
Nyt Herrallesi kanna
ylistys, hoosianna!
Hän, nöyrä, hiljainen,
Herramme suloinen,
tuo meille lahjojansa
ja kruunaa armollansa.
Nyt Herrallesi kanna
ylistys, hoosianna! (VK4:1,4)
Leena Haakana, kirkkoherra (joulukuu 2024).
Odottavan aika on pitkä.
Ruokolahden seurakunnassa on eletty kohta kaksi vuotta aivan erityistä odotuksen aikaa. Jouluna 2022 Rautjärven kirkon tuhoutuminen tulipalossa oli järkyttävä kokemus. Järkytyksen jälkeen alettiin miettiä uutta kirkkoa, rakennetaanko ja jos rakennetaan niin millainen ja millä aikataululla. Moni toivoi nopeita päätöksiä ja toimia kirkon rakennusasiassa. Odottaminen tuntui vaikealta. Kirkon paloon ja uuden kirkon rakentamiseen liittyi erittäin paljon pieniä ja suuria asioita, joita seurakunnassa piti käydä läpi. Tämän takia aikataulua ei voitu kiristää. Suunnitelmat ja rakentamisen aloitus kuitenkin etenivät jopa nopeammin kuin aluksi ajateltiin.
Odotuksen aika jatkuu vieläkin, vaikka uusi kirkko on jo rakenteilla. Odottamista on kuitenkin helpottanut konkreettisen rakentamisen alkaminen. Viime kesänä alkaneet maansiirtotyöt olivat alku varsinaiselle rakentamiselle. Peruskiven muuraus elokuussa oli merkkipaalu rakentamisessa. Syksyn aikana kirkon hahmo on nähtävissä rakentamisen edetessä. Vielä on edessä harjannostajaiset rakentajien ja seurakunnan edustajien yhteisenä juhlana. Koko seurakunta pääsee kokoontumaan juhlaan ensi vuoden elokuussa, kun kirkko vihitään käyttöön. Tämä edellyttää, ettei rakennustöissä tule ennalta arvaamattomia suuria viivästyksiä.
Kirkon vihkiminen käyttöön päättää odotuksen ajan. Sen jälkeen on kirkon tärkein vaihe edessä. Odotamme, että seurakuntana voimme kokoontua uuteen kirkkoon elämään todeksi yhteistä uskoa Jumalaan sekä kokemaan keskinäistä yhteyttä. Näiden kautta kirkko täyttää sen tehtävän, jota varten se on rakennettu.
Adventin aika on myös odotuksen aikaa. Odotamme tulevaa joulua, Vapahtajamme Jeesuksen syntymäjuhlaa. Adventin aikana ajattelemme myös Jeesuksen paluuta toisen kerran maan päälle tämän maailman ajan lopussa. Jeesuksen ensimmäinen ja toinen tuleminen maan päälle ovat konkreettisia Jumalan pojan tulemisia. Tärkeintä meidän elämämme kannalta on Jeesuksen tuleminen elämämme herraksi. Tämä tapahtuu meidän sisimmässämme uskon kautta.
Meidän jokaisen elämässä paras turva on ikiaikaisessa Jumalassa. Niin on myös seurakunnan yhteisessä elämässä. Jumala johdattaa kansaansa, joka Hänen puoleensa kääntyy rukoillen. Seurakunnassamme erityinen rukouksen aihe on ollut Rautjärven uuden kirkon suunnittelu ja rakentaminen.
Rukoilkaamme edelleen, että Jumala siunaisi elämämme, omaa seurakuntaamme ja Rautjärven uuden kirkon rakennustyön kaikki vaiheet.
Timo Kälviäinen, kappalainen (marraskuu 2024).
Pyhäinpäivä
Meidän luterilaisessa kirkossa nykyään vietettävä pyhäinpäivä on muodostunut kahdesta vanhasta juhlasta. Nämä ovat kaikkien pyhien päivä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivä. Pyhäinpäivän nimessä mainitut pyhät tarkoittavat Kristuksen seuraajia. Uskon kautta ihmisestä tulee Jumalan valtakunnan jäsen eli pyhä.
Pyhäinpäivän perinteeksi on muodostunut vierailut hautausmaalla. Usein viedään kynttilä edesmenneen läheisen rakkaan ihmisen haudalle. Pyhäinpäivän illan hämärtyessä hautausmailla loistaakin kynttilöistä nouseva valomeri. Läheisen haudalla käydään läpi surua, mutta samalla osoitetaan kunnioitusta läheistä kohtaan. Hautausmailla on myös paikkoja, johon kynttilän voi sytyttää läheisten muistoksi, joiden hautapaikka on jossain muualla.
Pyhäinpäivänä läheisiä voi muistaa toki muutenkin kuin hautausmaalla. Kotona voi sytyttää kynttilän läheisen ihmisen muistolle, voi katsella valokuvia tai jollain muulla tavalla käydä läpi yhteistä elämänmatkaa, joka on tullut päätökseen. Valokuvat, esineet, musiikki tai mikä tahansa yhteiseen elämään liittynyt asia voi olla muistelun kanavana. Muistot ovat ajatuksissa ja sydämessä. Sieltä ne nousevat esille, vaikka ei olisikaan mitään konkreettista asiaa tai esinettä.
Pyhäinpäivänä kirkoissa pidetään jumalanpalveluksia ja hartauksia, joissa muistetaan erityisesti edellisen pyhäinpäivän jälkeen kuolleita. Tapoja eri seurakunnissa on monenlaisia. Yleinen tapa on nimien lukemisen yhteydessä sytyttää muistokynttilä. Kirkkoon kokoontuminen tuo yhteen surevia ja toisten läsnäolo voi lohduttaa. Jonkun kohdalla läheisen kuolemasta on kulunut jo pidemmän aikaa, jonkun toisen kohdalla läheisen kuolemasta voi olla hyvinkin lyhyt aika. Surun ja kaipauksen aika on jokaiselle läheisensä menettäneelle tuttu elämänvaihe. Vaikka suremmekin yksilöllisesti monin tavoin, surun kokemus yhdistää meitä toinen toisiimme.
Surun keskellä voi saada lohtua kaikista muistoista, joihin voi palata läheisen kuoleman jälkeen. Toisen ihmisen läsnäolo on myös arvokasta surun keskellä. Surevalle ei välttämättä osaa sanoa mitään, mutta se ei olekaan pääasia. Tärkeintä on läsnäolo. Toki voi sanoa lohduttavan sanan, koskettaa olkapäätä tai muulla itselle sopivalla tavalla osoittaa tukensa surevalle.
Jumala lupauksensa mukaan on läsnä jokaisessa elämämme hetkessä. Surun kohdatessa saamme luottaa tähän lupaukseen. Jumala voi lohduttaa tavalla, jota ei mistään muualta saa. Iankaikkisen Jumalan läsnäolo yhdistää meidät siihen todellisuuteen, johon edesmennyt läheinen on siirtynyt. Jumalan puoleen voi kääntyä hiljaisessa huokauksessa, ajatuksista nousevassa rukouksessa tai vaikka tuskan huudossa. Jumala kuulee kaiken, millä häntä lähestymme. Yhteys Jumalaan on ymmärryksen ylimenevä lohdutuksen lähde.
Pyhäinpäivän evankeliumi on Matteuksen evankeliumin luvusta 5. Siinä sanotaan: ”Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen.” Autuas on onnellinen ihminen, jolla on yhteys Jumalaan. Murheellisille luvataan lohdutus. Tämä Vapahtajamme Jeesuksen lupaus on totta jokaisen murheellisen surun keskellä elävän kohdalla.
Timo Kälviäinen, kappalainen (marraskuu 2024).
Puhe Ruokolahden kirkon 170v juhlakonsertissa 28.10.2024.
Hyvät juhlavieraat, rakkaat seurakuntalaiset!
”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Tämä lause on painunut rippikoulussa monen mieleen ja kristitylle se on Jumalan lain tiivistelmänä itsestäänselvyys. Mutta mitä ajatuksia herättääkään katolisen papin, Henry Nouwenin, lausuma, että kristityn velvollisuus on rakastaa myös kirkkoa?
Tiedämme, että kirkko on perin vajavainen ja keskeneräinen. Jo alkuseurakunnassa riideltiin siitä, miten diakonisia avustuksia pitäisi jakaa (Apt 6) ja ehtoolliskäyttäytymistäkin apostoli Paavali moitti, että ”jokainen syö omia ruokiaan, niin että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa” (1 Kor 11). Onko siis ihme, jos nykykirkko hankkii mediahuomionsa pääasiassa jähnäämällä papin sukupuolesta ja avioliitosta, ja evankeliumin julistaminen uhkaa jäädä sivuseikaksi. On helppo ymmärtää teologi Alfred Loisyn huokausta reilut sata vuotta sitten: ”Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, mutta syntyikin kirkko.”
Kirkko sanalla on onneksi monta merkitystä. Kun puhutaan kotikirkosta, mieleen leviää lämmin tunne. Tänään me juhlimme 170 vuotta vanhaa Ruokolahden kirkkoa, seurakunnan kotia. Uskon, että tätä paikkaa ei ole vaikea rakastaa. Tähän tilaan liittyvät monet sukujen merkittävät tapahtumat. On ehkä ollut nimikkopenkki, missä on ollut tapana aina istua jumalanpalveluksessa, täällä on kastettu, päästy ripille, menty naimisiin ja elämän lopussa siunattu haudan lepoon. Ruokolahden kirkko on kirkonmäen kaunistus ja pitäjän ylpeys.
Nykyinen kirkko on kirkonmäen neljäs kirkko, joka valmistui vuonna 1854. Kirkon suunnitteli yli-intendentti Ernst Lohrman. Koska pitäjä oli köyhä, Ruokolahdelle pystyttiin rakentamaan kirkko vain puusta, eikä kivestä, mikä oli yleinen suositus. Seurakuntalaiset toivoivat kuitenkin, että uudesta kirkosta tulisi yhtä hieno kuin naapuripitäjän, Puumalan, kirkko. Rakentamisen urakoi pykmestari Theodor Johan Tolpo. Tolpojen kirkonrakentajasuvusta kertova ooppera esitettiin kirkossamme seurakunnan 450-vuotisjuhlavuonna pari vuotta sitten. Ilmeisesti osa taikauskoisesta kunnioituksesta, jota kansa tunsi tuohon aikaan kirkkoa kohtaan, siirtyi myös kirkon rakentajaan. Tolposta, jonka nimi muuttui kansan suussa Tolpaksi, kerrottiin mm. seuraavaa yliluonnollista tapahtumaa: ”Yks mies ku ol ruvent puttoomaa katolt, nii mestar ku ol vaa vilast sinnepäi, nii sillo ol tarttunt nutu helmastaa kii.”
Kirkkomme on puinen ristikirkko. Kirkon puolipyöreät sisäholvit kohottavat kattoa korkealle. Kirkossamme on siis katto korkealla ja seinät leveällä. Kertokoon se omalla tavallaan, että kirkkoon on tervetullut jokainen.
Yksityiskohdiltaan kirkkomme on osittain uusgoottilainen. Vuonna 1914 kirkossa tehtiin suurremontti, kun kirkko paneloitiin sisältä, lattia ja penkit uusittiin ja parvea levennettiin urkuja varten. 1960-luvulla kirkkoon asennettiin keskuslämmitys. Kuluneena kesänä kirkko sai uuden maalipinnan ulkopuolelle ja sisältä penkkejä on paikkamaalattu. Kesällä myös lämmitysjärjestelmä uusittiin, ja lämmitysmuoto vaihtui maakaasusta kaukolämpöön, joka toimii pelletillä. Ekologisempi lämmitysmuoto palvelee myös seurakunnan Ympäristödiplomin hankintaa.
Äsken me kuulimme koskettavan kantaesityksen Jukka Lehtisen sanoittamasta ja kanttori Timo Lampisen säveltämästä kuoroteoksesta ”Ja tapahtui niinä päivinä”. Se kertoo joulun 2022 tapahtumista, jolloin Rautjärven kirkko tuhopoltettiin. Kirkko oli siirtynyt Ruokolahden seurakunnalle muutamaa vuotta aiemmin seurakuntaliitoksessa. Rautjärven kirkko oli samalla tapaa rakas alueen asukkaille, kun tämä kirkko on ruokolahtelaisille. Vieläkin moni kulkee kirkon raunioilla haikeana.
Suuri ilo on se, että uusi kirkko nousee kirkonmäelle lujaa vauhtia. Kattoelementit ovat paikallaan ja seinätkin jo osin valmiit. Omalla tavallaan se todistaa siitä, että Kristuksen kirkko kestää kaikissa ajanjaksoissa ja kaikissa koettelemuksissa. Kirkon pyhyyskään ei ole meissä ihmisissä, vaan Jumalassa, joka on todellinen kirkon Herra. Hänelle saamme olla kiitollisia tämänkin kirkon sadasta seitsemästäkymmenestä vuodesta, ja pyydämme hänen siunaustaan myös tuleville vuosille. Olemme kiitollisia kaikista kirkon palvelijoista sekä ahkerista ja rakkaista seurakuntalaisista.
Hänen siunaukseensa saamme jättää itsemme ja toisemme lausumalla yhdessä Herran siunauksen.
Leena Haakana, kirkkoherra (marraskuu 2024).
Puhe Rautjärven kirkon peruskiven muurauksessa 16.8.2024.
Hyvät seurakuntalaiset.
Matteuksen evankeliumin kohdassa järkevä mies rakensi talonsa kalliolle, tyhmä taas hiekalle. Työmaakokouksessa täällä kirkonmäellä opin, että nykyisin kyllä rakennetaan mieluummin hiekalle. Uuden Rautjärven kirkon alla tulee olemaan noin 20 metrin hiekkakerros, tosin kyllä siellä sitten tulee vastaan myös peruskallio. Näitä suunnittelu- ja työmaakokouksia on 1,5 vuoden aikana riittänyt ja lämpimästi kiitän suunnittelijoita ja rakentajia jo tässä vaiheessa erinomaisesta yhteistyöstä.
Vaikka rakennustekniikat ovat aikojen saatossa muuttuneet, on Jeesuksen vertauksen ydin kirkas. Ei ole samantekevää, millaiselle perustalle rakennamme, oli sitten kyse ihmisen elämästä tai rakennuksesta.
Kirkon luja perusta liittyy sille annettuun tehtävään. Kun kirkko tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja, toimii kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi, se toteuttaa Jeesuksen Kristuksen antamaa lähetyskäskyä. Tätä samaa käskyä ovat toteuttaneet myös täällä kirkonmäellä seisoneet edelliset kirkot, aina 1600-luvulta lähtien. Viimeisin, kaunis ja arvokas A.J. Janssonin suunnittelema ristikirkko valmistui vuonna 1881. Se toimitti tehtäväänsä reilut 140 vuotta, ollen teille monelle tänään paikalla olevalle rakas kotikirkko. Rakennuksen tuhoutuminen tulipalossa jouluaamuna 2022 järkytti syvästi sekä täällä paikkakunnalle että myös valtakunnallisesti. Monen arvorakennuksen kohtalo on ollut tuhoutua tulipalossa, mutta tässä tapauksessa kyseessä oli tuhopoltto.
Nyt olemme kuitenkin niin pitkällä, että olemme kokoontuneet uuden kirkon peruskiven muuraukseen. Sijansa kirkko on nyt löytänyt hiukan uudelta paikalta kirkonmäen alarinteestä. Voitte käydä ihailemassa perustuksia, turvallisuussyistä rakennusaitojen ulkopuolelta. Paikalta avautuvat kauniit näköalat järvelle ja hautausmaalle. Vanhan kirkon rauniot jäävät paikalleen hiljentymispaikaksi, todistamaan isien uskosta.
Vuonna 1981 ilmestyneessä 100-vuotiaan Rautjärven kirkon historiikissa silloinen Mikkelin hiippakunnan piispa Kalevi Toiviainen kirjoitti: ”Kristuksen seurassa oleminen on konkreettista. Kun meillä on asiaa lääkärille, otamme selvää, milloin ja missä hän on tavattavissa. Menemme silloin sinne. Kristuksen löytäminenkin on samalla tavalla konkreettista. Uskoomme kuuluu kosketus ja yhteys häneen. Kotikirkko on paikka, jossa häntä julistetaan. Ehtoollispöydässä hän ottaa meidät vastaan.”
Kun me toiveikkaina, iloisina ja kiitollisina olemme pyytämässä Jumalan siunausta uuden kirkon rakentamiselle, olkoon mielessämme tämä: kirkko on Herran kohtaamisen paikka ja siksi rakennus on pyhä. Kuitenkin kirkko on aina myös ihmisiä varten, näin on ollut edellisinä vuosisatoina, vaikeina aikoina, sotien aikana ja myös hyvinä päivinä. Kirkkoon saa jokainen tulla murheittensa ja hätänsä kanssa, mutta myös ilon ja kiitoksen hetkellä. Niin kuin edelliset kirkot tällä paikalla, saakoon tämä uusi kirkkokin palvella pyhissä toimituksissa elämän käännekohdissa ja ennen kaikkea jumalanpalveluksissa.
Leena Haakana, kirkkoherra (elokuu 2024).
Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.
Tuttu suvivirren alku herättää varmasti ajatuksia ja tuo muistoja mieleen. Kesän kynnyksellä virttä lauletaan perinteisesti koulujen päättyessä. Koululaisilla ajatukset ovat tulevassa kesälomassa. Kesäloma on hyvä aloittaa virrellä, joka kertoo kuinka Jumala pitää huolta luomakunnastaan ja herättää luonnon kesän kukoistukseen.
Suvivirttä lauletaan toki paljon muutenkin kuin koulujen päättyessä. Keskikesän juhlana juhannuksena tuo virsi on vakiinnuttanut paikkansa. Mutta virsi sopii kesällä laulettavaksi monenlaisissa yhteyksissä. Tuon virren sanoma on kiitollisuus Jumalan hyvistä lahjoista luomakunnassa. Me ihmiset saamme nauttia luonnon kauneudesta ja maan tuottamasta ravinnosta.
Luontoa katsellessa ajatuksemme pysähtyvät. Luonnon ihmeellisyys häkellyttää suorastaan meidät. Miten luonnonkiertokulku vuodenaikojen vaihtuessa ihmeellisellä tavalla pitää elämää yllä. Vaikka luontoa voidaan monella tavalla tutkia, ei kaikkeen saada kuitenkaan vastausta. Luonnon äärellä ei kaikkea tarvitse tietää tai osata selittää vaan saamme nauttia kaikilla aisteilla Luojan työstä.
Luonnossa elämä jatkuu ja uudistuu jatkuvasti. Suvivirsi muistuttaa myös siitä, että Jumala pitää huolen myös meistä ihmisistä osana luomakuntaa. Elämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Henkensä kautta Jumala uudistaa myös meitä ihmisiä. Suvivirressä laulaen rukoilemme: ”Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.” Jumalan rakkaus Jeesuksessa voi uudistaa elämämme vastaanottamaan suurimman lahjan, Jumalan armon ja syntien anteeksiantamuksen.
Jeesusta verrataan suvivirressä kirkkaaseen paisteeseen ja hänestä sanotaan, että hän on sydäntemme valo. Sydämen valo on Jumalan hyvien lahjojen vastaanottamisen seurausta elämässämme. Aivan kuten kesän kirkas aurinko saa luomakunnan kukoistamaan, samoin jumalallinen valo saa meidät ylistämään Luojaa kaikesta, mitä häneltä saamme elämäämme.
Timo Kälviäinen, kappalainen (toukokuu 2024).
Palmusunnuntain sanomaa.
On se aika keväästä, kun moni koristelee kotinsa pajunoksilla. Ensi sunnuntaina vietetään palmusunnuntaita, jolloin muistellaan Jeesuksen saapumista Jerusalemin kaupunkiin. Kansanjoukko otti hänet vastaan riemuiten ja laulaen, palmunoksia käsissään heiluttaen. Suomalaisten palmunoksia ovat perinteisesti olleet pajut, jotka ovat harvoja luonnon kukkivia kasveja tähän aikaan vuodesta.
Minua tuossa palmusunnuntain kertomuksessa puhuttelee se tapa, jolla Jeesus saapui Jerusalemiin. Monen mielestä sopiva ratsu Jeesukselle olisi ollut suuri sotahevonen, jolla kuninkaat tapasivat saapua kaupunkeihin. Jeesus ratsasti kuitenkin Jerusalemiin pienellä aasilla, hiljaisena ja lempeänä, tietäen tulevansa kärsivänä Messiaana. Muutaman päivän kuluttua kansan suosionosoitukset vaihtuivatkin jo huutoihin: ”Ristiinnaulitse!”
Aasi itsessään on myös puhutteleva hahmo. Aasin tehtävänä oli korottaa Jeesusta, niin että ihmiset näkivät hänet ja saivat tilaisuuden tervehtiä ja kunnioittaa häntä. Oikeastaan aasin tehtävä muistuttaa papin ja seurakunnan työntekijän tehtävää. Tärkeintä on korottaa Kristusta, niin että ihmiset saavat hänet näkyviinsä ja pääsevät kosketuksiin hänen kanssaan.
Kun kuljemme kohti hiljaista viikkoa ja seuraamme Vapahtajamme ristintietä, saakoon Kristus loistaa suurena, tyytykäämme me nöyrästi ihmisen osaan.
Leena Haakana, kirkkoherra (maaliskuu 2024).
Ykseyttä.
Tammikuussa vietetään kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa. Tällä rukousviikolla on pitkät perinteet, sillä sitä on vietetty jo yli sata vuotta. Rukousviikko on myös maailmanlaajuinen. Kristityt ympäri maailman muodostavat rukousketjun. Nimensä mukaisesti rukousviikon keskeinen teema kristittyjen ykseys. Aineisto rukousviikolle laaditaan Kirkkojen maailmanneuvoston ja Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston yhteistyönä.
Rukousviikon koko nimi kuulostaa vaikeaselkoiselta. Rukousviikon idea on kuitenkin yksinkertainen. Kristityt rukoilevat ykseyden puolesta. Rukous voi olla yksittäisen kristityn rukousta tai yhteen kokoontuneiden kristittyjen rukousta. Rukousviikon taustalla on Jeesuksen rukous jäähyväisrukouksessaan ennen kuolemaansa. Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh: 17:21).
Jeesuksen rukous seuraajiensa ykseyden puolesta on koko ekumeenisen liikkeen perusidea. Ekumeniassa etsitään nimenomaan kristittyjen yhteyttä yli kirkkokunta- tai seurakuntarajojen. Suomessa toimii Suomen Ekumeeninen neuvosto, joka on myös rukousviikon taustalla.
Suomessa vietetään kahta ekumeenista rukouspäivää. Ensimmäinen on 18.1. vietettävä kristittyjen ykseyden rukouspäivä, joka aloittaa ekumeenisen rukousviikon. Toinen on 24.10. vietettävä rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukousviikko, joka aloittaa vastuuviikon. Perinteisesti tasavallan presidentti antaa rukouspäiväjulistuksen. Sauli Niinistö on antanut julistuksen tämän vuoden rukouspäivistä. Julistus on valmisteltu Suomen ekumeenisen neuvoston ja Tasavallan presidentin kanslian yhteistyönä. Parhaillaan meneillään olevissa presidentin vaaleissa valituksi tuleva uusi presidentti saa päättää jatkaako hän tätä perinnettä.
Ekumenia ja erityisesti kristittyjen ykseyden rukousviikko haluaa kääntää katseemme näkemään kristittyjä yhdistäviä tekijöitä sen sijaan että huomion kohteena olisi asiat, jotka erottavat kristittyjä. Kaikkia kristittyjä yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä usko yhdistää, vaikka jostain asioista oltaisiinkin eri mieltä. Kunnioittavassa hengessä kohtaaminen auttaa meitä ymmärtämään eri taustoista tulevia kristittyjä. Kohtaamisen kautta yhteys voi syntyä.
Vaikka rukousviikko on päättynyt, rukoilkaamme kristittyjen ykseyden puolesta tästäkin eteenpäin. Kohdatkaamme avoimesti eri taustoista tulevia kristittyjä ja oppikaamme toinen toisiltamme. Näin toteutamme Jeesuksen jäähyväisrukouksen pyyntöä. Samalla olemme Kristuksen todistajia tässä maailmassa.
Timo Kälviäinen, kappalainen (tammikuu 2024).
Katso luontoa ja huomaa.
Kissa sylissä katselen lintulaudan vilinää. Pakkanen paukkuu nurkissa, ja ruokinta-automaatti tyhjenee hyvää vauhtia. Nyt tammikuussa ruokapaikalla on vieraillut erityisen paljon urpiaisia. Hömötiaisten määrä sen sijaan on vähentynyt huomattavasti. Niitä on jo useamman vuoden näkynyt pihallamme vain pari yksilöä. Suren näiden pienten tirppojen katoamista ja pelkään, milloin nuo viimeisetkin ystävämme poistuvat kokonaan näköpiiristä.
Meillä kissan kanssa on lämmin, linnuilla ei niinkään. Suomen luonnoneläimet ovat tottuneet karuihin olosuhteisiin, vaikka totuus on, että moni kärsii kovista pakkasista ja hyvin monen linnun matka myös päättyy kylmyyteen ja ravinnon puutteeseen. Omalta osaltani koetan hieman avustaa pakkasessa selviämistä tarjoamalla kaupan einettä nokittavaksi.
Karhu sentään köllinee pesässään tyytyväisenä – eipä ropise vesi niskaan. Norpankin puolesta sydämessä läikähtää. Jospa tänä vuonna pesän teot onnistuisivat luonnollisesti. Näiden tuntemusten keskellä olen iloinen siitä, että leveyksillämme vallitsee tänä vuonna normaalit talviolosuhteet. Tulevina vuosikymmeninä se ei ole lainkaan itsestäänselvyys.
Jumala antoi ihmiselle tehtävän pitää huolta luomakunnasta. Valitettavasti emme pääse kehuskelemaan onnistumisella tämän asian suhteen. Ahneus ja itsekkyys ajavat niin kovin helposti ohi luonnon hyvinvoinnin. Oma nokka on lähinnä. Siinä samalla nakutamme omaa oksaa minkä vain kiireiltämme ehdimme. Lyhytnäköisyys ihmisen luontosuhteessa on usein suorastaan hämmentävää.
Kirkossa luomakunta huomioidaan vuosittain erityisesti omana pyhänään, viettämällä luomakunnan sunnuntaita. Sitä voidaan viettää minä tahansa sunnuntaina touko–lokakuun aikana. Luomakunnan sunnuntai kutsuu meitä katsomaan kaikkea sitä, mitä Jumala on ympärillemme luonut ja iloitsemaan ja kiittämään siitä. Samalla luomakunnan sunnuntai muistuttaa myös vastuusta: meidän tulee viljellä ja varjella luontoa.
Kirkon ympäristödiplomissa, jonka työstäminen myös omassa työyhteisössäni on parhaillaan menossa, viitoitetaan suuntaa ja annetaan konkretiaa ympäristövastuun toteuttamiseen seurakunnan työssä ja toiminnassa. Ympäristödiplomin käsikirjan esipuheessa arkkipiispa Tapio Luoma kirjoittaa: ”Luonnon hyödyntämisellä on kuitenkin rajansa, ja kysymys planeettamme hyvinvoinnista tulee jatkuvasti ajankohtaisemmaksi. On oivallettu, miten ratkaiseva rooli ihmisellä on maapallon tulevaisuuden kannalta ja miten ihminen valinnoillaan vaikuttaa luonnon herkkään tasapainoon. Kristillisen uskon näkökulmasta kysymys on siitä, ymmärtääkö ihminen saaneensa Jumalalta tehtävän toimia paitsi viljelijänä myös varjelijana.”
Palaan vielä lintulaudalle. Kun päivä alkaa hämärtyä, poistuvat sitkeimmätkin nokkijat pesiensä suojaan. Pimeys laskeutuu pihan ylle ja sisällä sytytämme kynttilät palamaan. Kissa kiertyy kerälle ja uneksii kenties kesästä. Mutta ei mene enää montaa viikkoa, kun lintujenkin työpäivät pidentyvät ja lauluääntä aletaan viritellä. Toivo uudesta elämästä heräilee joka puolella. Samoin kuin toivo huomisesta, joka on parempi sekä ihmiselle että häntä ympäröivälle luomakunnalle.
”Hangen alle peittyy multa musta, kaikki roska, jäljet ihmiskätten. Uuden alkua ja armahdusta kuuluttaa lumi puhdas.
Kiitos pakkasista paukkuvista, nuoskapäivistä ja pyrysäistä, kiitos puista lumihuurteisista, tähdistä öisen taivaan.
Jään ja lumen alla lepääviä pikku luotujasi hoivaat, Luoja. Suojele myös meitä ihmisiä, meillekin lepo anna.” Virsi 911: 2,3,5
Anni Parikka, diakoni (tammikuu 2024).
Isän lapsena.
Aina välillä elämässä saamme mahdollisuuden aloittaa uudelleen alusta. Eräänlainen uusi alku tarjoutui minullekin, kun aloitin uudessa työssä Ruokolahden seurakunnan määräaikaisena seurakuntapastorina lokakuun puolessa välissä. Olen ollut iloinen siitä lämpimästä vastaanotosta, jonka olen saanut sekä työtovereiden että seurakuntalaisten parissa!
Kun menemme uutena johonkin, on tapana esitellä itsemme ja se vie meidät oman identiteettimme äärelle – kuka minä olen? Mikä on minussa kaikista olennaisinta ja miten esittelisin itseni? Minä itse olen kasvanut perheessä, jossa usko Jeesukseen on luonteva ja keskeinen osa elämäämme. Kun olen päätynyt lisäksi pastorin työhön, on minun ollut luontevaa rakentaa oma identiteettini Jumalan varaan. Usein esittelenkin itseni Jumalan lapsena, pappina, yhden vaimon miehenä ja neljän lapsen isänä. Saatan vielä lisätä, että olen lähetystyöntekijänä Imatralla, missä teen opetuslapsia Jeesuksen antaman lähetystehtävän mukaisesti: Autan muita tutustumaan Jeesukseen ja seuraamaan häntä, noudattamaan hänen esimerkkiään ja opetuksiaan. Ja nykyään olen myös Ruokolahden seurakunnan palveluksessa.
Me pohdimme ja työstämme omaa käsitystämme itsestämme ja paikastamme maailmassa koko elämämme ajan. Siihen vaikuttavat taustamme, elämäntilanteemme ja mihin ryhmiin koemme kuuluvamme. Kasvaessamme muutumme lapsesta aikuiseksi ja myöhemmin vanhukseksi. Tai koululaisesta opiskelijaksi ja työelämän kautta eläkeläiseksi. Joskus jokin mullistava tapahtuma voi vahvasti värittää käsitystämme itsestämme, oli se sitten suuri onnettomuus tai vaikka lottovoitto.
Joskus voimme joutua hieman hukkaan oman identiteettimme kanssa, emmekä oikein tiedä keitä olemme ja mihin olemme menossa. Silloin Jumala tarjoaa meille pysyvää perustaa, joka tuo vakautta jatkuvan muutoksen keskelle. Raamatussa meille tarjotaan identiteettiä Jumalan lapsena. Kaikkia Jeesukseen uskovia kutsutaan Jumalan lapsiksi.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. (Joh. 1:12)
Kun uskomme Jeesukseen, voimme kutsua Jumalaa taivaalliseksi Isäksemme ja se tarkoittaa, että olemme Jumalan lapsia. Näin Jeesus opettaa rukoilemaan tutussa Isä meidän -rukouksessakin. Jumalan lapsen asema on lahja, kuten uskommekin on lahjaa, jonka saamme ottaa vastaan. Asemamme Isän lapsina ei riipu meidän tekemisistämme, ei menneistä eikä tulevista ansioistamme tai onnistumisista, eikä kukaan voi ottaa sitä meiltä pois. Se on jotain, mikä voi säilyä läpi koko elämämme, eikä se riipu mistään mitä ympärillämme tapahtuu. Vaikka meitä kohtaisi millainen onni taikka onnettomuus, vaikka olisimme missä tahansa työssä tai työttömänä, nuoria tai vanhoja, me pysymme taivaan Isän lapsina uskon kautta. Hänen lapsinaan voimme luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen, ja opimme myös näkemään niitä joka päivä elämässämme myös vaikeuksien ja ahdistuksenkin keskellä.
Jumala kutsuu jokaista tulemaan lapsekseen, ottamalla Jeesuksen uskossa vastaan. Se on tarjolla sinullekin, rakas lukija, jos et vielä tunne Jumalaa rakastavana taivaallisena Isänäsi. Voit ottaa hänet uskossa vastaan ja syntyä uudesti, aloittaa jälleen alusta, nyt Jumalan rakkaana lapsena. Ja jos olet jo saanut tulla Jumalan lapseksi, voit iloita siitä tänäänkin!
Antti Nironen, ma. seurakuntapastori (joulukuu 2023).